Kuraattorin essee: To Burn, Forest, Fire

19/01/2022
Suitsukeseremonia Observatorion puutarhassa 31.9.2021. / Incense ceremony at the garden of Observatory on Sept 31, 2021. Kuva/ Photo: Veikko Somerpuro.

Pieni harjoitus kestävyydestä – hengitä sisään ja haistele

IHME Helsinki 2021: Katie Paterson, To Burn, Forest, Fire 2.9-1.10.2021

Holvikattoisen tilan pöydällä on kaksi vihreää suitsuketikkua, joista toinen palaa. Teksti First forest (Ensimmäinen metsä) on painettu kapean suitsuketikun kylkeen. Yleisötyöntekijä kannustaa tervetulopuheessaan yleisöä lähestymään suitsukkeita ja tuoksua seremonian aikana. Monet nousevat tuoleistaan ja tutkivat kohteliain etäisyyksin vuorollaan suitsukkeita, kauhovat hitaasti suitsukkeesta ylöspäin nousevaa savua kasvojaan kohti kuin vettä. Useimmat sulkevat silmänsä, jotta hajuaisti valtaisi tilaa muilta aisteilta. Hennot savukiehkurat reagoivat herkästi ihmisten liikkeiden aikaansaamaan ilmavirtaan. Ne pakenevat kauemmaksi istuvien ihmisten joukkoon. Tuoksu liikkuu tilassa kuin aave. Se on eloton, mutta ajoittain näkyvä, liikkuva ja läsnäoleva. Jään istumaan ja odottamaan, että tuoksu tavoittaa minut. Seuraavaksi palaa Last Forest (Viimeinen metsä).

Skotlantilaistaiteilija Katie Patersonin To Burn, Forest, Fire -teoksen suitsukeseremoniota järjestettiin eri puolilla Helsinkiä syyskuussa 2021. Ensimmäinen suitsuke tavoittelee planeettamme ensimmäisen metsän tuoksua 385 miljoonaa vuotta sitten nykyisessä New Yorkin osavaltiossa ja toinen ilmastokriisin ajan viimeisen metsän, Amazonin sademetsän, tuoksua Ecuadorissa. Teoksen metsät ja tuoksut on määritelty yhdessä kansainvälisen tutkijajoukon kanssa. Teoksen taustalla on taiteilijan halu lisätä tietoisuutta kuudennesta sukupuutosta, elintärkeästä suhteestamme puihin ja kehottaa ihmisiä toimintaan. Menneen ja vielä elossa olevan metsän tuoksut muistuttavat meitä metsien ihmistä vanhemmasta historiasta, niiden korvaamattomasta merkityksestä ihmislajille ympäristökriisin keskellä, niiden haavoittuvaisuudesta ja tuhosta.

Patersonin teoksen suunnittelua ja toteutusta on leimannut ympäristökriisin ohella koronaviruspandemia. Pandemia-aikana hengittäminen ja haistaminen ovat muuttuneet riskialttiiksi toiminnaksi: voimme sairastua tautiin, jonka vaikutuksia kehoomme ei vielä täysin tunneta. Kotiemme ulkopuolella hengitämme suojamaskien läpi, eivätkä tuoksut tavoita meitä silloin.Tuoksuseremoniaan osallistuvat laskevatkin turvaetäisyydellä toisistaan maskejaan niin että suitsuke tavoittaa nenän hajureseptorit ja osallistujat kykenevät ottamaan taideteoksen vastaan. Seremoniasarjan päätteeksi jaoimme suitsukepaketteja yleisölle myös kotiseremonioita varten. Päästyään sisälle kehoomme molekyylit muuttuvat tuoksukokemukseksi aivojen siinä osassa, jossa muisti, tunteet ja ajantaju sijaitsevat. Siksi tuoksut herättävät usein muistoja ja tunteita. Moni seremoniaan osallistunut kertoi ensimmäisen metsän tuoksun vieneen heidät lapsuuden luontokokemusten ääreen. Liekö siksi, että tuossa muinaisessa metsässä kasvoivat suomalaisille tutut liekokasvit, nykyisen saniaisen ja kortteen sukulaiset, kosteassa suomaisessa maastossa.

Voidakseen haistaa täytyy hengittää: voimakas sisäänhengitys – ja haistaminen voimistuu. Hengittäessään ihminen vetää keuhkoihinsa puiden ja muiden kasvien tuottamaa happea ja vapauttaa puolestaan uloshengityksessä kasvien tarvitsemaa hiilidioksidia. Tästä elämää ylläpitävästä riippuvuussuhteesta on tullut entistä tärkeämpi kun ilmakehämme täyttyy ihmisen toiminnan seurauksena hiilidioksidista ja muista kasvihuonekaasuista niin paljon, että ne lämmittävät ilmastoamme nopeammin kuin eläimet ja kasvit ehtivät siihen sopeutua. Tulevien sukupolvien nähtäväksi jää ehtiikö ihmislajikaan sopeutua siihen riittävän nopeasti. Vaikka kaikki hiilidioksidipäästöt lopetettaisiin tänään, hiilidioksidia pitäisi sittenkin vielä aktiivisesti poistaa ilmakehästä päästäksemme tilanteeseen, jossa kykenemme hillitsemään ilmaston lämpenemistä niin että kriittiset keikahduspisteet ja peruuttamattomat muutokset vältettäisiin.

Katie Patersonin To Burn, Forest, Fire – Palaa, metsä, tuli – teoksen nimi on suora käännös japanin kielen suitsuketta tarkoittavasta kanji-merkistä. Suitsukkeita on käytetty vuosituhansia monissa maailman kulttuureissa useimmiten rukousten, uhrien ja rituaalien osana kuljettamaan kokijansa arjen yläpuolella. Suitsukkeen sytyttämiseen tarvitaan tulta, kasviperäiset aromaattiset aineet vapautuvat suitsukkeen palaessa ja palaminen on suitsuavaa eli suitsukkeen tuoksu siirtyy kehoommme suitsuavana savuna. Tuli, (puun) palaminen ja savun haju ovat siivittäneet ihmisen historiaa kymmeniä tuhansia vuosia. Patersonin teoksen taustatyöhönkin osallistuneen professori David Haskellin mukaan voidaan sanoa, että puun polttaminen on tehnyt ihmisistä ihmisiä. Vuosituhansien ajan ihmiset ovat kokoontuneet tulen ääreen valmistamaan ruokaa, hakemaan turvaa ja kertomaan tarinoita. Mielikuvitus, menneisyys ja tulevaisuus heräävät eloon palavan puun äärellä perinteisinä ja uusina kertomuksina. Ympäristökriisin aikakaudella palavan puun haju kertoo eri puolilla planeettaamme hälytystilasta: palavista metsistä ja maastoista, palavista kodeista ja elinympäristöistä, kuivuudesta ja epävarmuudesta.

Intialainen kirjailija Amitav Ghosh on pohtinut kirjassaan The Great Derangement – Climate Change and the Unthinkable (2016) kykenemättömyyttämme ymmärtää kirjallisuuden, historian ja politiikan näkökulmasta ilmastokriisin laajuus ja väkivaltaisuus. Hänen mukaansa politiikasta ja kirjallisuudesta on tullut yksilön moraalista pohdintaa kollektiivisen toiminnan sijaan. Ghoshin mukaan ilmastokriisi on myös kulttuurin kriisi ja sen vuoksi myös mielikuvituksen kriisi. Kaiken yhteiskunnallisen toiminnan tulisi helpottaa ilmastokriisin ymmärtämistä ja sitä mitä kestävyysmurros tarkoittaa nimenomaan kollektiivin näkökulmasta. Mielikuvitus ja tarinankerronta ovat Ghoshin mukaan tie eteenpäin.

Taideteos, jonka tärkein elementti on tuoksu on riskialtis, koska hajukokemukset ja niiden herättämät mielleyhtymät ja muistot ovat hyvin yksilöllisiä. Ihmisten kyvyt käyttää aistejaan on ylipäänsä yksilöllistä, yhdelle näköaisti on tärkein, toinen herkistyy kosketuksesta ja kolmas tarvitsee apuvälineitä kuullakseen. Tämän vuoksi teokseen liittyvä pieni kirjanen auttaa seremoniaan osallistuvaa virittäytymään teoksen aikamatkaan devonikauden hiljaiseen metsään ja sieltä tuoksujen runsaudensarveen, Amazonin sademetsään. Aistit johdattavat ja mielikuvitus seuraa.

Vaivuttuani rentoutuneeseen tilaan ensimmäisen metsän rauhoittavan tuoksun saattelemana, havahdun yllättäen siihen, että toisen suitsukkeen tuoksu tavoittaa minut. Viimeinen metsä. Raikas hedelmäinen, elinvoimainen ja energisoiva tuoksu. Tuntuu onnekkaalta, että tuoksu löysi luokseni. Tutkin teoksen painotuotetta kädessäni ja löydän kohdan, jossa professori Haskell kuvaa tuoksukokemusta Amazonin sademetsässä, Ecuadorissa näin:

”(Sade) metsässä kävely tarkoittaa tuhansien erilaisten hajujen läpi kulkemista, uppoamista maailman monipuolisimpaan tuoksukokoelmaan. Erikoisimpien tuoksujen tunnistamiseksi tieteilijät ja paikallisoppaat jakoivat näkemyksiään ja kokemuksiaan: vyötiäiset tuoksuvat mädäntyneiltä lehdiltä, pekarit taas suolaiselta, kokoonkeitetyltä kanaliemeltä. Mansoa alliacea eli garlic vine on makea lääkeyrttinen tuoksu joka asettuu vastakkain guavan ja muiden puiden käyneiden hedelmien alkoholihöyryjen kanssa. Maaperä ja lehtikarike ovat vaihtelevia ja ne tuoksuvat paikoin tuoreilta maapähkinöiltä, paikoin neilikalta, pippurilta tai homeelta. Levä peittää jokaista oksaa ja lehteä ja siitä nousee suolainen klorofyllipilvi.”

Amazonin sademetsien tuhossa kiteytyvät niin ilmastokriisi, luontokato kuin ihmisoikeuskriisi. Amitav Ghosh toteaa vastikään julkaistussa artikkelissa että alkuperäiskansojen tappaminen ja heidän huolenpitonsa kohteina vuosisatoja olleiden maiden ryöstäminen loi pohjan ilmastokriisille. Ghosh kiteyttää: ”(…) kahden vuosisadan ajan eurooppalaiset kolonialistit ryntäsivät ympäri maailmaa ja pitivät luontoa ja maata jonakin pysyvänä, haltuun otettavana ja rajoituksetta kulutettavana resurssina ja alkuperäiskansoja villi-ihmisinä, joiden luontotieto oli arvotonta ja jotka piti molemmat pyyhkiä pois. Juuri tämä uudisasukkaiden kolonialistinen maailmankuva – pelkkää kahmimista ja kuluttamista kahmimisen ja kuluttamisen perään– se on tuonut meidät tilanteeseen, missä olemme nyt.”

Näinä päällekkäisten, toisiinsa kietoutuneiden ja olemassaoloamme uhkaavien kriisien aikana koimme tärkeäksi luottaa hennon, mutta viestiltään vahvan ja monitasoisen tuoksuteoksen voimaan. Taideteokseen, joka on materiaalisesti äärimmäisen minimalistinen, jonka toteuttamiseen tarvittiin vain pieni määrä luonnonvaroja ja josta jäi jäljelle vain pari neliösenttimetriä tuhkaa. Taideteoksen vaatimus pysähtyä ja antautua hajuaistin varaan on pienimuotoinen harjoitus matkallamme kohti laajempaa kestävyysmurrosta. Meidän tulee opetella päästämään irti joistakin maailman kokemisen tavoista ja vahvistamaan toisia, tähän mennessä ehkä heikommin tuntemiamme ja vähemmän arvostamiamme ajattelumalleja ja toimintatapoja.

Paula Toppila

IHME Helsinki 2021 -teoksen kuraattori, IHME Helsingin toiminnanjohtaja

KuunteleYoutube-kanavallamme Katie Patersonin ja tutkijoiden keskusteluja, jotka ovat muiden lähteiden ohella inspiroineet tekstin kirjoittamista:

Katie Paterson, Jan Zalasiewizc, J. Sakari Salonen

Katie Paterson ja David Haskell