CASE STUDY – VEDEN VARTIJA: Suomen ensimmäisen kestävän elokuvatuotannon oppimispolku

15/12/2022
Veden vartija (2022), ohjaaja Saara Saarela, kuvassa näyttelijä Saga Sarkola, kuvaaja Kjell Lagerroos, tuotantoyhtiö Bufo.

Taustaa

Vuonna 2015 Elokuvatuotantoyhtiö Bufo hankki oikeudet Emmi Itärannan esikoisteoksen Teemestarin kirja (Teos, 2012) filmaamiseen ja alkoi suunnitella elokuvan tekemistä ohjaaja Saara Saarelan ja käsikirjoittaja Ilja Rautsin kanssa. Kesäkuussa 2018 Bufo palkkasi minut tuotantoon Suomen tiettävästi ensimmäiseksi kestävyyskoordinaattoriksi. Työhöni kuului pitää huolta Veden vartija -nimen saaneen elokuvan tuotannon ekologisesta suunnittelusta, toisin sanoen siitä, että elokuva tehtäisiin mahdollisimman kestävällä tavalla. Tämä artikkeli kertoo kestävän elokuvatuotannon pilottiprojektin tekemisestä, kunnianhimoisista ensisuunnitelmista kovaan todellisuuteen, oppimispolusta sekä projektin odotetuista ja odottamattomista lopputuloksista.

Ekologisuus ja kestävä kehitys levisivät länsimaiselle audiovisuaaliselle (av) alalle muilta ns. “kovan teollisuuden” aloilta, joissa yritysten yhteiskuntavastuuta alettiin mitata ja raportoida. Yhdysvalloissa voittoa tavoittelematon organisaatio The Environmental Media Association (EMA) perustettiin jo 1989. 2010-luvun molemmin puolin USA:ssa ja eri Euroopan maissa esiteltiin erilaisia audiovisuaalisen alan ympäristöprojekteja, joille yhteistä oli se, että ne julkaisivat ekologista elokuvatuotantoa käsittelevän opaskirjan, checklistin eli tehtäväluettelon tai best practice guiden eli ”parhaiden käytäntöjen” oppaan. Muutamat hankkeet kuten Yhdysvaltalainen PGA Green sekä Iso-Britannian BAFTA / albert lanseerasivat myös audiovisuaalisille tuotannoille räätälöidyn hiilijalanjälkilaskurin, jonka avulla olisi mahdollista mitata yksittäisen tuotannon CO2-kuormitusta.

Akateeminen media- ja elokuvatutkimus kiinnostui uudesta tuotannon ideologiasta lähes välittömästi. Hiltunen ja Rainio ovat todenneet kuinka “ympäristö- ja luontoteemat nousivat elokuvatutkijoiden kiinnostuksen kohteiksi isommin vuoden 2010 tienoilla ekokriittisen tutkimusotteen myötä.” (1) Akatemiassa alettiin siis kiinnittää enemmän huomiota tuotantoprosessien ja luonnollisen maailman yhteyteen. Pietari Kääpä totesi 2016 ”viimeaikaisen materiaalisen käänteen mediatutkimuksessa viittaavan uudentyyppiseen mediatutkimukseen, joka pitää mediateollisuutta massiivisena luonnonvarojen hyväksikäyttäjänä”. (2)

Elokuvatuotannon ja sen ympäristövaikutusten suhde ei ole yksiselitteinen. Nadia Bozakin mukaan elokuva taiteenlajina osallistuu luonnon resurssien ja fossiilisten polttoaineiden hyödyntämiseen ja “jokaiseen liikkuvaan kuvaan on sisäänrakennettuna kompleksinen joukko ympäristösuhteita”. (3) Silti akateeminen tutkimus elokuvien ja ympäristöteemojen suhteesta on usein keskittynyt sisältöihin, tai historiallisiin todisteisiin siitä, kuinka tuotantoja on tehty ympäristölle vahingollisella tavalla.

Sonya Helgesson Ralevic muistuttaa, että historiallisesti kasvihuoneilmiön määritelmän synty ja elokuvan keksiminen osuvat lähes samaan ajankohtaan 1890-luvulla. Näin ollen nämä kaksi asiaa ovat alusta lähtien kietoutuneet yhteen. “Elokuvakulttuurin sijoittaminen monitieteiseen fossiilisia polttoaineita koskevaan keskusteluun herättää monia kysymyksiä, jotka liittyvät mm. elokuvan tekemisen, jakelun ja esittämisen materiaalivaikutuksiin ja osoittavat, miten elokuva on sekä suorasti että epäsuorasti kietoutunut fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaan talousjärjestelmään.” (4)

Monet akateemiset tutkijat ovat nostaneet esiin audiovisuaalisen alan käyttämän ekoterminologian puutteellisuuden: alalla puhutaan erilaisista “viherhankkeista”, määrittelemättä sen tarkemmin, mitä “vihreä” terminä tässä yhteydessä tarkoittaa. Mette Hjort tiivistää ongelman toteamalla, että terminologinen erottelu vihreän/kestävän/ekologisen elokuvanteon välillä ei ole tähänkään päivään mennessä selkeä. Hjortin oman määritelmän mukaan ”on hyvä erottaa toisistaan “vihreä” ja “ekologinen” elokuvanteko: edelliseen liittyy ympäristöä vahingoittavien käytäntöjen välttäminen, jälkimmäiseen liittyy täydentäviä ambitioita”. (5) Tämä terminologinen dilemma tuli tutuksi myös Veden vartija -elokuvan tuotannossa.

Suuret suunnitelmat – eli mistä kaikki alkoi

Kuulin termin “green filmmaking” ensimmäistä kertaa vuonna 2012 ollessani Erasmus-vaihdossa Saksassa HFF Konrad Wolf Potsdam-Babelsbergissa ja se oli minulle käänteentekevä “heureka”-hetki. Yhtäkkiä sain termin asialle, joka yhdisti kaksi suurinta kiinnostuksen kohdettani: elokuvanteon ja kestävyyden. 2016 valmistuin Aalto-Yliopistosta tuottajaksi MA-lopputyöllä Vihreä elokuvanteko – Ideologia, edelläkävijät ja käytännöt.

Vuonna 2016 kestävyys oli epä-aihe suomalaisen audiovisuaalisen alan kontekstissa. (Tosin henkilö nimeltä Anne Puolanne oli yhdessä Outi Hartikaisen kanssa kirjoittanut aiheesta viestinnän opinnäytetyönsä Tampereen Ammattikorkeakoululle jo vuonna 2012. Kyseessä on tiettävästi Suomen ensimmäinen av-alan kestävyyttä käsitellyt opinnäytetyö.) Jotkut alalla toimivat tuttavani pitivät kestävyysaihetta kiinnostavana ja pyysivät opinnäytetyöni luettavaksi uunituoreena. Yksi näistä ihmisistä oli tuotantoyhtiö Bufon tuottaja Mark Lwoff.

Muutamaa vuotta myöhemmin, keväällä 2018 törmäsin Markiin kadulla, jossa hän ex tempore pitchasi minulle idean Veden vartija -elokuvasta, ja siitä että elokuva voisi olla Suomen ensimmäinen kestävän tuotannon pilottikokeilu. Tuotanto tarvitsisi henkilön koordinoimaan ekologisen kokonaisuuden suunnittelua ja toteuttamista – olisinko kiinnostunut?  Olin tuolloin lupautunut jo töihin toiseen projektiin, mutta sopimusta ei ollut vielä allekirjoitettu ja tilaisuus tuntui liian hyvältä menetettäväksi. Näin minusta tuli osa Bufon ja Veden vartijan tiimiä.

Ohjaaja Saara Saarela kertoo, kuinka idea Veden vartijan toteuttamisesta vihreänä tuotantona sai alkunsa EAVEn (European Audiovisual Entrepreneurs) yhteistuotantoworkshopin ekoluennolla Italiassa keväällä 2018. Tuohon aikaan Suomessa av-alalla ei juuri keskusteltu kestävyydestä tai pidetty sitä tärkeänä. Saarelan mukaanluento herätti ajattelemaan, kuinka kertakäyttöistä ja kuluttavaa elokuvan tekeminen voikaan olla”. Bufon toinen tuottaja Misha Jaari kertoo samaa: “Elokuvan tekeminen ei ole kovinkaan vihreää (toimintaa). Työ on perusajatukseltaan käytä, kuluta, pura -toimintaa.”

Aloitin työni Bufolla syyskuussa 2018, jolloin elokuvan taiteellista ilmaisua sekä tuotannollisia realiteetteja vasta tutkittiin ja pohdittiin. Ydintiimi muodostui tuotanto-osaston ja Saara Saarelan lisäksi lavastussuunnittelija Otso Linnalaaksosta ja pukusuunnittelija Tiina Kaukasesta. (Kuvaaja Kjell Lagerroos tuli mukaan seuraavan vuoden toukokuussa.)

Vaikka Saara ja muu tiimi otti minut avosylin vastaan, törmäsimme heti haasteeseen, että kukaan – en minäkään – ei tarkalleen tiennyt, mitä “vihreä elokuvanteko” oikeastaan käytännössä tarkoitti. Positiivista oli kuitenkin se, että pääsin osallistumaan elokuvan ennakkosuunnitteluun alusta alkaen. Varsinkin kun kyseessä oli ekologisen tuotannon pilotointi, tämä tuntui hyvin tärkeältä. Tuotannon suuret linjat vedetään ennakkotuotantovaiheessa, joten kun pyrkimys on minimoida tuotannon ympäristökuormitusta, olennaista olisi kiinnittää asiaan huomiota jo alkumetreiltä lähtien.

Bufolla istuin samassa toimistossa tuotantopäällikkö Kaisa Rooverin ja linjatuottaja Tiina-Mari Pitkäsen kanssa ja minulla oli vapaa pääsy tuotannon palavereihin. Jokaisessa palaverissa otettiin tarkoituksella esiin kestävyyteen liittyvät asiat tai huomiot, jotta tottuisimme kaikki siihen, että kestävyys oli yksi normaali asia muiden joukossa. Bufo palkkasi minut ensin omalla riskillään ja yksi tärkeimpiä työtehtäviäni olikin hakea omalle työlleni jatkorahoitusta. Hakemuksia tehtiin kiitettävä määrä eri rahoitusinstansseille.

Marraskuussa 2018 minut kutsuttiin Bufon edustajana kertomaan työn alla olevasta pilottiprojektistamme Suomen ensimmäiseen vihreän tuotannon seminaariin, jonka järjesti Creative Export Innovations Oy ja Kati Nuora. Seminaari järjestettiin Suomen Elokuvasäätiön Kino K-13 tiloissa ja paikalla oli sekä kansainvälisiä että kotimaisia puhujia. Seminaari keräsi hyvin yleisöä ja palaute oli ainakin omiin korviini innostunutta. Tapahtumaa oli seuraamassa myös Anne Puolanne, jonka kanssa tapasimme nyt ensimmäistä kertaa kasvotusten. Nähdäkseni seminaari oli lähtölaukaus sille, että kotimainen av-ala alkoi tiedostaa ja kiinnostua toimintansa ympäristövaikutuksista

Saksalainen journalisti Birgit Heidsiek, joka oli ollut puhujana Helsingin Green production seminaarissa, kutsui minut helmikuussa 2019 Berlinalen elokuvajuhlille, osallistumaan Bufon edustajana Sustainability in Motion – nimiseen paneelikeskusteluun. Tilaisuuden alla saimme tiedon, että Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus AVEK oli myöntänyt Bufon pilottihankkeelle Vieterituen. Tämä oli ratkaiseva ensimmäinen rahoitus, joka mahdollisti projektin jatkumisen. Nyt tiesimme, että pystyin jäämään Bufolle pidemmäksi aikaa ja että pilottiprojekti voisi toteutua.

Todellisuus iskee

Veden Vartija perustuu Emmi Itärannan esikoisteokseen Teemestarin kirja, joka keräsi ilmestyessään useita palkintoja ja palkintoehdokkuuksia ja on sittemmin käännetty yli viidelletoista kielelle. “Halusin kirjoittaa ilmastonmuutoksen vaikutuksesta juomaveden saatavuuteen ja kytkeä sen kasvutarinan tematiikkaan”, Itäranta avaa teoksen taustoja. Tarina sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa puhtaasta vedestä on tullut harvinainen resurssi ja vallan ja alistamisen väline. “Teemestarin kirjan päähenkilö joutuu kasvamaan vaikeissa olosuhteissa ihmiseksi, joka ottaa vastuuta paitsi itsestään, myös yhteisöstään ja ympäröivästä maailmasta. Näen tämän ihmiskunnan kollektiivisena haasteena ilmastokriisin äärellä.” Elokuvaoikeuksista kiinnostuneita tuotantoyhtiöitä oli muitakin, mutta Itäranta vakuuttui ohjaaja Saara Saarelan lähestymistavasta: “Mielestäni Saara ymmärsi tarinan ytimen ja näki, mikä siinä oli olennaista. Siksi uskoin projektiin.”

Yhteys alkuperäisteoksen ekotematiikan ja elokuvan kestävyyspilottihankkeen välillä tuntui ilmeiseltä. Misha Jaarin sanoin “Veden Vartija on laajemmin ajateltuna luonnon puolesta puhuva tarina. Hyvällä omatunnolla tai kokematta olevansa kaksinaismoralisti emme voineet miettiä Veden Vartijan toteuttamista ilman, että pyrittiin ekologiseen tuotantoon.”

Hieman ristiriitaisesti alusta lähtien oli myös selvää, että Veden vartija tulisi (Suomessa harvinaisena genre-elokuvana) olemaan suuremman budjettiluokan kansainvälinen yhteistuotanto. Saara Saarela kertoo, että varsinkin aluksi hänellä oli myös epäilyksiä vihreään tuotantantoon pyrkimisessa,johtuen nimenomaan tuotannon suuruudesta, kansainvälisyydestä sekä ainaisista tiukoista aikatauluista ja budjetista”. Rahoitusinsentiivien perässä ulkomaille karkaavat ns.“runaway productions” -tuotannot asettavatkin ekologisen dilemman: Mitä enemmän tuotantojen työvaiheet levittäytyvät eri alueille tai eri maihin, sitä suuremmaksi muodostuu elokuvan ekologinen jalanjälki.

Veden vartijan kohdalla päätimme lähestyä kestävyyttä niiden käytännön asioiden kautta, mihin voisimme itse vaikuttaa. Pääpaino oli ekologisen kestävyyden huomioimisessa kuvausjaksolla. Työssäni osallistuin tuotannon eri osa-alueiden suunnitteluun, kuten missä elokuvaa kuvattaisiin; miten työryhmää ja kuvauskalustoa liikuteltaisiin paikasta toiseen; missä työryhmä yöpyisi; mitä kuvauksissa syötäisiin ja mistä kuvauksiin tarvittavia materiaaleja, kuten lavasteita, rekvisiittaa ja pukuja, hankittaisiin ja miten ne kierrätettäsiiin kuvausten jälkeen. Olin myös mukana kartoittamassa mahdollisia sidosryhmiä ja yhteistyökumppaneita, joilla olisi ekologiset arvot ja toimintatavat. Lisäksi konsultoin HODeja (“heads of departments”) eli elokuvan taiteellisesti vastuullisia tekijöitä kuinka he voisivat tehdä työtään ympäristöystävällisemmin.

Vesipulasta kärsivän tulevaisuuden maailman luominen oli prosessi, johon haettiin innoitusta paitsi Emmi Itärannan alkuperäisteoksesta, myös muista lähteistä.  Yhdessä HODien kanssa kävimme tapaamassa mm. vesitutkijaa, energiatutkijaa sekä tulevaisuustutkijaa. Saara Saarelan mukaan asiantuntijoiden tapaamiset antoivat konkreettisen pohjan taiteelliselle työlle: “Tapaamiset raamittivat taiteellisia valintoja, eli teimme valintoja elokuvassa käytettävästä energiamuodosta, näkyvistä materiaaleista ja liikkumismuodoista pohjautuen käytyihin keskusteluihin.” Saarelan mukaanPeriaate vihreästä tuotannosta toi ohjaukseen uuden ulottuvuuden, tai pikemminkin arvon, jota oli kiinnostava tutkia ja tavoitella”. Kestävyyskoordinaattorin näkökulmasta nämä konsultaatiot olivat hyödyllisiä myös kestävän tuotannon kokonaisuuden jäsentämisessä ja suunnittelussa. Yksi haastatelluista ammattilaisista myös antoi meille kullanarvoisen vinkin: “Älkää puhuko vihreästä tuotannosta, se ei tarkoita mitään. Käyttäkää sanaa kestävyys.”

Saara Saarela oli aloittanut 2018 Aalto-yliopiston Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitoksen (ELO) ohjauksen professorina, ja koska myös minä olin ELO:n alumni, saimme ajatuksen hakea Bufon pilottihankkeelle Aalto-yliopiston siemenrahoitusta. Partneriksi löytyi MA-lopputyötäni ohjannut Jaana Sorvari Insinööritieteiden korkeakoulusta, Rakennetun ympäristön laitokselta. Iloksemme hankkeelle myönnettiin siemenrahoitus ja sen tuloksena järjestimme Aallossa toukokuussa 2019 Sustainability in Filmmaking (SUFI) -seminaarin.

Tilaisuudessa Veden vartijaa esiteltiin opiskelijoille kestävän tuotannon case studyna. Puhumassa oli elokuvan HODeja sekä muita ammattilaisia. Seminaarin vavahduttava hetki oli vesitutkija Suvi Sojamon luento siitä, voisiko tarinan vesipulasta kärsivä dystopia toteutua. Saara Saarelan mukaan Sojamon luento oli silmiä avaava: “Oli tärkeää saada tutkijan tuki ja tieteellinen pohja elokuvan väitteille, vaikka tarina onkin täysin spekulatiivista fiktiota. Ymmärsin, että kyse on globaalista, koko maapalloa koskevasta tasapainosta, johon me yhdessä voimme vaikuttaa. Tämä teki Veden vartijasta tärkeän elokuvan, puheenvuoron luonnonvarojen kestävämmän hyödyntämisen puolesta” Saarela kertoo.

Ekosetti

Koska kotimaisella av-alalla ei ollut tietotaitoa kestävästä tuotannosta, pilottihankkeen yksi tähtäin oli alusta asti jonkinlaisen oppaan luomisessa. MA-lopputyötäni varten olin kartoittanut Yhdysvaltalaisia ja Eurooppalaisia “vihreän tuotannon” oppaita, mutta yksikään niistä ei tuntunut sopivan kotimaiseen tuotantotyyliin, olosuhteisiin tai infrastruktuuriin. Veden vartija -projektin edetessä vahvistui entisestään ajatus, että Suomi tarvitsisi oman oppaansa.

Kestävän tuotannon suomalainen ohjeistus oli myös tärkeä osa Aallon siemenrahoitusta, joten työni kestävyyskoordinaattorina alkoi keskittyä yhä enemmän sen ympärille. Toisaalta aloin tuntea olevani jumissa kirjoitustyössä ja kaivata kollegaa, jonka kanssa viedä työtä pidemmälle. Keväällä 2019 lähetin valmisteilla olevan kestävyysoppaan tekstin Anne Puolanteelle ja kysyin, voisiko hän kenties olla avuksi antamalla palautetta version pohjalta. Hyvin nopeasti sain tekstin takaisin “täynnä punakynää” – viisaita ja oivaltavia kommentteja. Yksi asia johti nopeasti toiseen ja Anne lähti mukaan pilottiprojektiin oppaan toiseksi kirjoittajaksi.

Pyrimme siihen, ettei oppaamme olisi vain “kopio” ulkomaalaisista eko-oppaista, vaan että sen sisältö olisi räätälöity kotimaisiin tuotanto-olosuhteisiin. Halusimme kattaa oppaassa osa-alueita, kuten ennakkosuunnittelun merkitys, sisältö ja käsikirjoitus, motivointi, viestintä, tai kestävyyden seuranta ja raportointi, joita emme olleet nähneet käsiteltävän muissa oppaissa. Meille tekijöille tärkeä asia oli myös se, että opas tulisi jakoon avoimesti ja ilmaiseksi, niin että kaikilla asiasta kiinnostuneilla olisi vapaa pääsy sen ääreen. Tämä oli onneksi myös rahoittajien linjan mukaista.

Anne Puolanne keksi “Ekosetti”-nimen, joka viittaa siihen, että tulevaisuudessa jokainen kuvauspaikka eli “setti” pitäisi olla ekologinen. Luetutimme oppaan versioita monilla eri av-alan ammattilaisilla ulkomaita myöten, koska pidimme tärkeänä, että oppaan neuvot olisivat realistisia ja toteutettavissa. Oppaan valmistuessa alkoi myös hahmottua, että pilottiprojektin rahoituksen käydessä vähiin (ja elokuvatuotannon junnatessa yhteistuotantorahoituksen monimutkaisissa rattaissa) Ekosetti tulisi olemaan kestävyyspilottihankkeen tärkein konkreettinen tulos rahoittajien suuntaan.

Selviytymiskamppailu

Tuottaja Misha Jaari kuvailee Veden vartijan rahoitusprosessia “hirvittävän hankalaksi”, kertoen, kuinka “kuvausten siirrot syystä jos toisesta muuttivat monta kertaa hyvätkin suunnitelmat”. Kun syksylle 2019 suunnitellut kuvaukset jouduttiin perumaan ja siirtämään kevääseen 2020, Saara Saarela muistelee sen tuntuneen aluksi musertavalta. “​​Olimme rakentaneet maailmaa ja tutkineet kestävää tuotantotapaa jo pitkään ja työ tuntui entistäkin tärkeämmältä. Uskoin silti, että löytyy tapa, jolla elokuva saadaan tehtyä.”

Koska elokuvan kuvaukset oli siirretty hamaan tulevaisuuteen, en voinut jäädä odottamaan niiden toteutumista – tällaisessa tilanteessa eteenpäin siirtyminen on normaalia kenelle tahansa av-alan freelancerille. Misha Jaari muistelee: “Loppujen lopuksi tuotannon oli luovuttava kestävyyskoordinaattorin työpanoksesta ja tunnelmat sen suhteen olivat kovin ikävät. Yksi suurista elokuvan tavoitteista oli saavuttamattomissa. Töitä oli ekologisuuden suhteen tehty paljon, mutta elokuvan toteutumisesta tuli selviytymiskamppailu ja silloin ainoastaan suoraan kameran eteen päätyvät asiat selviävät hengissä”.

Kestävän tuotannon opas saatiin kuitenkin viimeisteltyä rauhassa. Ekosetti – Opas ekologisesti kestävämpään audiovisuaaliseen tuotantoon julkaistiin syyskuussa 2019 AVEKin uuden tuotantovuoden avajaisissa. Opas otettiin alalla hyvin vastaan ja tähän mennessä sitä on ladattu Ekosetin omilta nettisivuilta lähes 3000 kertaa. Latausmääriä on vielä enemmän oppaan englanninkielisellä versiolla, joka ilmestyi vuonna 2020, ja toteutettiin alan sisällöntuottajien yhdistyksen Audiovisual Producers Finlandin eli APFI ry:n tuella.

Veden vartijan rahoitus saatiin lopulta kokoon ja kuvaukset oli aikataulutettu alkamaan Virossa keväällä 2020. Haasteet tuotannossa eivät suinkaan loppuneet tähän, koska kuukautta ennen kuvauksia maailmanlaajuinen COVID-19 pandemia iski. Saara Saarela muistelee: “Kun Covid pysäytti kaiken, emmekä enää päässeet Viroon ollenkaan (missä pääosa kuvauksista oli määrä tehdä) tunne oli täysin epätodellinen. Toisaalta pian ymmärsin, että kyse on globaalista seisahduksesta, eikä kukaan muukaan pystynyt tekemään töitään. Onneksi pystyimme reagoimaan nopeasti ja miettimään varasuunnitelman, joka sitten pystyttiin toteuttamaan.Elokuva kuvattiin lopulta loppukesästä 2020 Virossa, Norjassa ja Saksassa.

Lopputulokset – mitä tästä kaikesta opimme?

Tutkija Mette Hjort on kuvannut osuvasti intentiota, mutta myös vaikeuksia tai epäonnistumista osana kestävää elokuvantekoa: “Ongelmallinen toiminta, joka johtuu tietyistä intentioista ei kuitenkaan mitätöi intentionalistista lähestymistapaa. Se ainoastaan osoittaa, että ekologinen elokuvanteko on pyrkimys, joka jättää sijaa niin epäonnistumiselle kuin menestykselle, joista jälkimmäinen perustuu tarvittavien intentioiden toteuttamiselle.” Tämän ajatustavan valossa Veden vartijan ekologiset intentiot kestävät läheisen tarkastelun – vaikka lopputulos ei vastannutkaan alkuperäisiä tavoitteita. Vaikka Veden vartijasta ei tullut Suomen ensimmäistä kestävää elokuvaa, se oli sellaisenaan ensimmäinen pilotointi kestävän tuotannon saralla Suomessa – ja itsessään tärkeä kokeilu.

Veden vartija sai ensi-iltansa lopulta syksyllä 2022. Alkuperäisteoksen kirjoittaja Emmi Itäranta kertoo tunnistavansa elokuvassa kirjan tematiikan kasvamisesta, vastuusta ja omien periaatteiden säilyttämisestä paineen alla. “Erityisen voimakkaasti elokuvaan siirtyivät mielestäni kirjalle olennaiset ajatukset toivosta ja selviytymisestä. En kuitenkaan näe kirjaa ja elokuvaa sisarteoksina, vaan mielestäni ne ovat itsenäisiä ja erillisiä. Juuri näin toivoinkin olevan, sillä romaani ja elokuva ovat täysin erilaisia ilmaisuvälineitä, ja mielestäni elokuvan on uskallettava ottaa etäisyyttä alkutekstiin toimiakseen omillaan.”

Veden vartija -elokuvan kestävyyspilottihanke ja siitä versonut Ekosetti-opas olivat nähdäkseni tärkeitä katalysaattoreita aloittamassa keskustelua audiovisuaalisen tuotannon ja sen ympäristövaikutusten suhteesta Suomessa. 2019-vuoden jälkeen kotimainen av-ala on ottanut ison “ekologisen loikan”, joka näkyy siinä, miten kestävyydestä keskustellaan, miten sitä toteutetaan tuotannoissa ja miten rahoittajat, tilaajat ja alan sidosryhmät (kuten kalustovuokraamot ja jälkituotantoyritykset) ovat alkaneet kiinnittää asiaan huomiota.

Koronakeväänä 2020 APFI ry lähti kokoamaan “av-alan vihreää pyöreää pöytää”, josta kehittyi kansallinen av-alan kestävyyshanke. Se on kansainvälisessäkin tarkastelussa poikkeuksellinen aloite, sillä sen takana ovat lähes poikkeuksetta kotimaisen av-alan kaikki tärkeimmät toimijat. Anne Puolanne työskentelee nykyään APFI:lla hankkeen vetäjänä.

Oman urani suunnan Veden vartijan kestävyysprojekti muutti täysin, johtaen mm. tohtoriopintoihin sekä uuden pohjoismaisen ekoallianssin perustamiseen. Olen kolmen vuoden sisällä saanut luennoida kestävyydestä monissa media-alan oppilaitoksissa ja nämä luennot ovat aina työni huippukohtia. Uusi audiovisuaalisen alan tekijäsukupolvi kasvaa hyvin erilaisessa maailmassa kuin edeltäjänsä ja on ollut ilo nähdä, kuinka monille nuoremman ikäluokan edustajalle kestävän kehityksen mukainen työelämä on jo vaatimus ja itseisarvo.

Kaisa Astikainen

——-

Kalle Kinnusen kirjaa ”Veden Vartija – Teemestarin kirjasta elokuvaksi” (Teos, 2022) on käytetty artikkelin lähdeteoksena.

—-

Kaisa ”Kaika” Astikainen on suomalainen elokuvatuottaja, elokuvantekijä ja kestävän audiovisuaalisen tuotannon ammattilainen. Vuodesta 2019 hän on suorittanut jatko-opintoja Aalto-yliopiston Elokuvataiteen laitoksella (ELO) tutkimusaiheenaan kestävän kehityksen mukaiset elokuvatuotannot. Astikainen on yksi yhteispohjoismaisen Nordic Eco Media Alliance (NEMA) -ryhmän perustajajäsenistä.

www.ekosetti.fi

www.nordicecomediaalliance.com

——

Referenssit:

1) Hiltunen, Kaisa ja Rainio Minna: “Elokuvan ja median tutkijat ja tekijät luontokysymysten äärellä” (pääkirjoitus) Julkaisussa Lähikuva, 1-2/2022 Ihmisen ja luonnon suhde.

2) Kääpä, Pietari: “Environmental issues in Nordic media” (artikkeli) Julkaisussa Journal of Scandinavian Cinema, Volume 6, Issue 3. Intellect, 2016.

3) Bozak, Nadia: “The Cinematic Footprint: Lights, Camera, Natural Resources”, Rutgers University Press, 2011.

4) Ralevic Helgesson, Sonya: “Stuck in the Truck: Oil Dependency, Acceleration, and the Nature of Catastrophe – An Ecocritical Reading of The Wages of Fear (Le Salaire de la Peur, Henri-Georges Clouzot, 1953)” Stockholms universitet, 2020.

5 + 6) Hjort, Mette: “What Does It Mean to be an Ecological Filmmaker?: Knut Erik Jensen’s Work as Eco-Auteur” (artikkeli)  Julkaisussa: Projections: The Journal for Movies and Mind, Volume 10, Issue 2. Berghahn journals, 2016.

 

Artikkeli on tilattu Moving Peoples and Images Journalilta (MPI-Journal) ja sen englanninkielinen versio on luettavissa täältä. >>